Ain'Elisabet Pennanen

“ Rakkauden ruumiillista luomisvoimaa ei näyttänyt häpäisevän, ei siis ehkä ole eroottisissa aivan 'kansaa'. Hän päinvastoin myönsi, puoleksi lapsellisesti puoleksi kyynillisesti, kaikki loppuun asti ja kelle tahansa. Neiti parka! Ei aistillinen rakkaus ole niin helppoa, ei edes kauneimmissa ja onnellisimmissakaan tapauksissa pelkkää herkkua! Ei, ei mielestäni koskaan kansalle vapaata rakkautta, se on harhanäkyä aivan, peloittavaa velttoutta. Rakkaus, jos mikään, on vapaitten henkien etuoikeus, ylimysten omaa. ”

“ Eipä ei, ei viskele tänään taivaani armas harmaita pisareita, ei ole pilvi synkän yöpeä, vaan hohtava ja helakka kuin jumalan pumpulipaali — ja ääretön Päivä, mustain vaarujen alla kauvan kuhkaillut, nyt paistaa niin hyvälle kuin huonollekin ihmiselle!
Kuparille hohtaa kyntömiehen purriparta, ja kartanon pellon kasoilla on suklaan ja mustikan karvainen kiilto, varjot tummaa silkkisamettia. Aina jostain näköpisteestä on rumakin kaunis! Oi, koko avaruus on ihmeellistä ainehiukkastanssia, ja kaikki, kaikki mukana kieppuu! ”

“ Mitäpä heistä, mutta kun kuohahdin Ericin aikana, niin silmittömästi suutuin, että henki lähti ruumiista tuhoteille. Eihän hän voi käsittää sellaista hillittömyyttä, hän, jolla ei ole syytä suuttua mistään, koska on kerran saanut elämän lahjaksi kehtoonsa. Ei käsitä, kuinka sitä, joka paraikaa jyrkänteellä rimpuilee, voi harmittaa päähän ylhäältäpäin tähdätyt kivet, — kuinka voi joutua pois suunniltaan, kun kynnet heltiävät, eikä kivisade sittenkään lakkaa. Sitäpaitsi olin epätoivossa jo Isoniemeen lähtiessä — — — miksi ei Eric ollut edellisenä iltana Mummilassa teellä? ”

“ Senkin savolaiset sanarullit, anarkistit ja piimä-nihilistit! Hirveän tärkeä intelligenssi-klikki Suomen nurkassa, josta taas saadaan joku uusi lahko ja herännäisyys tähän kurjaan maahan, jolla niitä uskoja ja lahkoja jo rupee riittämään... Mitä ne puhuvat, — luontoa ja välittömyyttä muka kaikkeen — (yhtä hyvää kuin että Jean Jacques varasti viinipulloja!) — olla omaa itseään — — valtoimesti irrallansa kuten kahlekoirat ketjuittansa! Ei ole sitä ihmistä vielä syntynyt, jolla olisi oikeus olla omaa itseään. Prokrustes-vuoteeseen joka hyvä mies, harvoin lyhennettäväksi, useimmin venytettäväksi! ”

“ Hänen äänensä oli kylmä mielestäni kuten teräs, kova ja armoton kuin hänen rautakuula-päänsäkin, mutta kerrassaan olympisesti hän niisti, — verrattoman hienotunteisin, viipyvin liikkein ja aivan äänettömästi kuin olisi ruusunlehdeltä kastepisaran pyyhkinyt! Ihmislapsi, joka osaa niin niistää, herättää unelman etikettinsä täydellisyydestä. Tuo välttämätön etiketti, josta pidän, jonka mukaan elämä on kuin menuettia vaan, suloista, kevyttä ja rytmillistä! ”

“ Sillä jos on onnistunut jonkun syvän salaisuuden säilyttämään ja saanut sen itsellensä korkoa kasvamaan, on pääoma jätettävä mieluummin koskematta — rintaperillisille. Absoluuttinen ehto ei se kuitenkaan ole. Onhan monta keinoa käyttää hyväkseen tuskansa omenoita. Absoluuttisia ehtoja ei viisaalla elämällä ole.
Joonas pilkkaa minua rohkeuden puutteesta! Poikanen, poikanen, suomalainen mies! Tässä maassa on usein nähty, että naiset ovat henkisesti rohkeampia, että nainen voi valjastaa sielunsa pedot eteensä ja kiitää halki erämaan ohi — toisten petojen! ”

“ Uskotaan päälle vaan kaikenlaiseen olemattomaan hönkään. Kummallisesti hän myös vainusi meissä toisissa ahtautta ja ennakkoluuloa — sellaisiakin laajoja sieluja myös on! Naurahtelimme —, Eric teki minut pari kertaa aivan hurmaavan onnelliseksi, heittäessään ymmärtäväisiä sivusilmäyksiä, — ei mennyt hänellekään päähän tämä taika. Varsinkin erotiikan alalla Hanna-maisteri härnäili meitä, — kun ennättikin! Mutta Eric kääntyi nyt häntä aivan päin, silmät avoimina ja hieno hymy huulilla ällistymättä lainkaan. ”

“ Mutta liikuttavan vaikutuksen joka tapauksessa tekee, kun mies itkee, ja samalla niin kumman pelottavan. On kuin koko maapallon rakennus olisi jollain tavoin irtautunut liitteistään, jumala voimaton. Sillä jos ei mies voi, niin ei sitten kukaan. ”

“ Ja hän esittää uusia vaihteluja vanhasta teemasta. Kummallista, kuinka ihminen, jonka kaariviivan korkeimman nousun on aavistanut, on ikävä sentään! Ei tule koskaan mitään yllättävää, mitään uutta ja luovaa, ei edes sellaista, mikä panisi kaiken entisen päälleen pystyyn. Joonas puhuu innokkaasti omaan pussiinsa, miestä ei hävetä yhtään!
Sillä tasolla taas ollaan, maailma mahdollisimman litteänä! Joonaksen kaltaisia miehiä — — ja Elman kaltaisia ystävättäriä, vaikka ystävättäret olisivatkin hieman runsaampia kuin Elma sentään. Naisten kanssa ei elämää luoda. ”

“ Ei mitään hellyyttä, taipumusta, — kauniimpaa ja omaisempaakin on sitä ennen jo ilmennyt. Mutta erehdykseni huippu oli se, että minä panin vastaan minun ilmeeseeni täyden alttiuden ja myöntymisen — kyllä mahtoi olla marakattimaisen autuasta hänelle! Tuo pelottavan nopea kykyni välistä siirtyä tunnelmasta toiseen, tilanteesta toiseen, nähdä äkkivalaistussa uudet mahdollisuudet aivan. Olen niin vähän ihanteellinen, etten ole edes 'oman ihanteeni apina'. Elää, elää, minulle on kaikki kaikessa! Kuinka päästä realiteetteihin käsiksi, kuinka hedelmällisiin päämääriin, kuinka luoda naisen osa niistä! ”

“ Näkee huulten asennosta, että vanha nainen vielä kaipaa hellyyttä.
Voi, nuori nainen —, noin vanhaksi tulet sinäkin kerran, noin sairaaksi ja koomilliseksi! Etkä koskaan edes elänyt oikein —!
Katso, tuossa on sen sijaan Kilpinen, miehen juntti! Syntymästä asti nuoruutta vailla. Kuin armosta se kappailee littaa näiden kotinaisten kanssa, jotka häntä ovat koko kevään hemmoitelleet. Luultavasti on hän taas täynnä kaiken kylän piikain juhannusplättyjä, syöttiläs! Mutta kansan silmissä on se mies ja nuori vielä kymmeniä vuosia päälle puolensadan. ”

“ Ei hän nyt aivan ollut se kaunokainen, se poikaruusu, jonka lapsuudenkuva lupasi, — liekö parempi ja elävämpi näin? Ei ole aivan solakkakaan, hyvän joukon alle isän mittaista miestä. Sen sijaan harteva ja tavattoman varma ryhdiltään, yhtaikaa painava ja sulokas. Kasvot puhtaat ja jotenkin miehekkäät, hipiä niin ruusuinen ja hienosyinen, että sen edessä nainenkin aivan harmittelee. Ja muuten, juurevuutta niissä myös on, sekä henkistä että ruumiillista, aivan kuin hän liikavoimin tekisi kaiken mitä tekee. ”

“ Milloin kaataa ja karkoittaa, milloin nostaa ja kohottaa! Dekadenttista, kaikille yhtä höllää hyväntekeväisyyttä ei, — kivet vain pois, missä ne voimia painavat, ihmiset joko itsenäisiksi tai korkeampaansa palvelemaan. Miten ihana olisi sitten kerran kartanon rouvan katsoa ikkunastaan vaurastuvaa seutua, joka saisi vähitellen merkitsevän fysionomian. Ja sitten vielä kaikki muu, kaikki muu, mitä ikänäkin uneksittu on lännestä hamaan itään! ”

“ Siinäkö salaisuus! Vai kammoittivat! Eikö neidin aistimissa ollut sen vertaa tulta? Eikö voinut nauttia silmällä ihmismuodon plastillisesta kauneudesta, väreistä ja vivahduksista, kaikkien kaariviivojen hurmasta? Eikö käsi koskaan sähköiskusta vavahtanut vieraan käden kosketuksesta? Käsitän jo jotain. Se kammottava ilme on painunut neidille kasvoihin, koska toisia kohtaan sitä kammoa kantaa. Rangaissut itse itsensä.
Oltuaan melkein kolme tuntia ensi vierailulla, isoniemeläiset lähtivät.
Viihtyivätpäs. Heti heidän mentyään huudahti maisteri Eric:
— Millaista suomea ne puhuvat! ”

“ Se voi herättää minut niin kipeästi arkisimpaan todellisuuteen. Tällainen oli siis juhannusyöni, tällainen sen odotettu tumma, kuuma taika, ihmeellinen kuin vasta puhkeava satu! — Vanha traditio, — yöt ovat kauheat! Nytkään ei kenenkään toisen 'hyvää yötä', kuin tuon elähtäneen savolaisen pilkallinen, loukkaava, uudelleen koko naisen kurjuuden ja avuttomuuden kuohuttava:
— Neitsykäiset, neitsykäiset, nukkumaan! ”

“ Omituista, onkohan suomalainen maskuliini todella kaikkialla niin heikko, sieluton ja henkisesti intohimoton, jollaisena minä sen tunnen. Eihän minulla tosin ole ollut onnea onnen kanssa. Onneani voisin paljon sättiä, siitä voisi puhua inhoittavia aivan! Mutta kuin tyhjiä tyttölapsia nuorukaiset enimmäksensä ovat, joskus — hysteerisen oikutelevia hypokondrikoita! — tai vanhoja petollisia, omaa etuansa mitä pikkumaisimmin katsovia vaimoihmisiä. Filosofi on näes opettanut, kehen vertaamalla ammennetaan ne kaikkein katkerimmat huonon attributit ja etukoristukset! ”

“ Mitkä mahdollisuudet ovat, mikä on jo kypsää ja perittyä, mitä uutta pitää vielä hankkiman. Ylimalkaan oli niitten joukossa jo täyteen itsenäisyyteen päässeitä ihmisiä, jotka syvin siemauksin ovat rakastaneet elämistä täällä maan päällä. Ne ovat tottuneet yhtä hyvin työhön kuin vapauteen, yhtä hyvin tottelemaan kuin käskemään, surun jälkeen iloitsemaan, kärsimyksen jälkeen nauttimaan. Sellaista vastakohtain rikkautta yksin ymmärrän ja rakastan. ”

“ Onko sielua, jota tiimalasin hiekan rapina on niin kammoittanut — —?
Ne veivät hänet minulta, Isoniemen villit, vahasivat hänet koko juhannusyöksi, kauas veivät vesipuolelle — — hurmaavista kielisyistä tietenkin —!
* * * * *
Isoniemen riutan päällä on miestä kuin pimeätä pilveä. Kallion kulmalla jo tanssia retkotetaan ja pojan sakkulat laahaavat tuleen kokonaisia puunrunkoja.
Riutan alla on viheriä kenttäkin väkeä täynnä. Kokon mielenkiinto on tänä vuonna harvinaisen suuri. Joonas tohtori juttelee eloisasti asemapäällikön virallisen, kauniin rouvan ja haljastuneen, hienon postineidin kanssa. ”

“ Sen on huuletkin silloin kuin entisestä paisuneemmat... nuo voimakkaan kaarevat huulet, jotka nykyhetken hillityssä alistuvaisuudessaankin ilmaisevat painaneensa vain pitkiä luovia suuteloita... Kuinka paljon varmaankin nainen on voinut häntä rakastaa! Toisinaan on suupielessä joku halveksiva, kyynillinen vivahdus, kuin että ei kannata tuhlata mitään tälle pötyiselle maailmalle! Missä ja milloin ja mistä syystä herra on katsonut niin syvälle pahan likakaivoon? Omasta kohdastaan ei tiedetä mitään erikoista, ei mitään järkyttäviä yhteentörmäyksiä ulkomaailman kanssa. ”

“ Kunnianarvoisine muotoineen se lepää niin varmasti kuin polviaan myöten maan savessa. On kuin rakentajaa aikoinaan olisi inspiroinut vanhan suvun vakaa valta, etuoikeus ja muu lumovoima. Puhdistettuna ja pyntättynä katselee se yli yhtä hienostuneen ja koristeellisen puutarhan, yli vanhanaikaisen ylimyspuiston, siltoineen, huvimajoineen ja muine mukavineen. ”

“ Ja vain ylimystä voi nainen rakastaa tuntematta samaa inhoa hänen vikojaan ja vaillinaisuuttaan kohtaan, kuin mikä tukahuttaa rakkauden muihin. Tässä tekee mieli vain sitä hellemmin auttaa, korvata ja täyttää. ”

“ Kuinkas muuten, kaikki Baalin profeetathan meillä sitten vielä kirjoittavat julkista sanaa. Ettei kohta enää ole yhtä kirkasta kohtaa suomalaisessa hengessä. Mutta saatte nähdä, ettei ikinä ole tässä maassa niin nerokkaasti näitä vaikeita asioita pohdittu, kuin nyt, kun nämä Isoniemen hihhulit alkavat syksyllä pohtia, kun tulee heidän uusi l'art pour l'art'insa, josta muun muassa kauneus ja runollisuus ja ihmissielun kaikkinainen kulttuuripyrkimys on julistettu pannaan. Ensimmäisen ihanne-taiteen vaatimus meillä, täysin vailla mieltä, päämäärää ja tarkoitusta. ”

“ Olen elänyt talossa muutaman kuukauden, mutta isäntäni ongelma asuu yhä hänen tummateräisten silmäinsä verkkokalvon takana, tuijottaen ohitseni vieraasti ilmaan. Ehkä tuntee itsekin itsensä vieraaksi ja yksinäiseksi tässä maailmassa, missä ei mikään ole edes niin kodikasta kuin ennen. Kaikkein vähimmän luulisi noin rikkaalla ja ylhäisellä enää hyvän olevan, pahoitettuna alituisesti kuulemaan ikkunansa takaa kumean uhkaavan sosialistisen melun. ”

“ Tai sanoisinko rauhanhäiritsijäksi Sulo Johannesta, joka tuolla valjuissa ikäkoivuissa kottaraisten pesäuuttuja korjailee, tuulissa pelanneet koko kevätpuolen.
Jos olisin kuningatar, tekisin Sulo Johanneksesta paashini, joka sametilla ja purppuralla saisi ojentaa minulle jonkun herttuan lemmenbiljettejä. Tai kun olisin joutilaana, iloinen ja irti maasta, sitoisin lakkapunaisen nauhan hänen kauniisti sorvattuun kaulaansa ja hovineitojeni kera juoksisin ja hyppelisin hänen kanssaan pöydillä ja tuoleilla. ”

“ Sellaista pientä olen kuin sukeltaja hengenhädässä korjannut haaksirikkoisesta laivasta... Ei niistä kukaan muu välitä kuin minä. Minun kauttani nuo hukkuneet henget kuin rukoilevat päästä oikeuksiinsa ja kunniaansa jäälleen, minun kauttani maan kamarata jälleen auringossa ja elämänilossa polkemaan, pesemään pois Tschandalan merkin suvun otsalta, johon sen pari viime polvea niin veltosti ovat päästäneet. ”

“ Kyllä hän nyt jo vaihtaisi naisensa vaikka köyhään, mutta mielevään ja viehättävään tyttöön. Sillä köyhän jos otti, piti sen ainakin olla kaunis, että loisti! Joonaksen kaltaisia miehiä on paljon nykyaikana, ei ole mikään poikkeus. Eivät lahjoinensa kestä aineellista taistelua, myyvät itsensä. Ehkä aika on liian kova? Hänen kanssaan on kuin kiikkulaudalla, milloin ylhäällä, milloin alhaalla, mutta ei hänen paikanmuutoksistaan tunne luonnollista vastakohtain ja äärimmäisyyksien välttämättömyyttä ja raikkautta. ”

“ Tällainen yö... tällainen ihmisen yö... kun kaikki sisäinen lähtee paisumaan ja irtautumaan, kun se vaatii oikeutensa toimia ominpäin. Mitä se tahtoo? Onneansako? Kuten nainen tai rihkamakauppias! Ei onnea, lapset, sillä onnea ei ole, tai jos sitä on, on se vielä pahempaa kuin onnettomuus! Sitä avaruudenatoomia se vain etsii, jonka hän painaisi rintaansa vasten tällaisena yönä, sitä avaruudenatoomia, joka eniten olisi hänen ja kauimmin hänen luonaan pysyisi. ”

“ Ja puitten ja näreitten välissä häilää irtonaisia hämähäkin lankoja ilkeän tahmeina kasvoihin tarttuen.
Ja ilmanrannat kasvattavat hehkuvia, punaotsaisia pilviä, hyllyviä pusseja, täynnä tulta ja vettä. ”

“ Silmät sillä vaan on sellaiset vaaralliset, tumman sekulit suojassa varjostavat ripsien, kuin mustaa lampivettä rannan raskaiden leppien alla... Ne voivat kätkeä minkälaisen sielun tahansa, kuinka upottavan ja kavalan tahansa... minä tunnen ennastaan sellaisia silmiä, oh, ettenkö tuntisi sellaisia näkyreikiä! Ja sievyydestä huolimatta on profiilissa joku tyhmä ja typykkämäinen vivahdus, ilmeessä usein joku jurottava totisuus. Muun puutteessa on hän täällä minun viiden-minuutin-flirttini, jonka kanssa leikittelen kuin jalorotuisen koiran tai häkkilinnun kanssa leikittelisin. ”

“ Diplomaattisesta viisaudestaan huolimatta voi meidän maisteri kyllä joskus olla lapsellinen elämän raaka-aineksen edessä ja suojatuissa olosuhteissaan kovin vastakkaisia ihmiskohtaloita tuntematon, mutta hänen perintäkulttuurinsa ja vuosisataisten vaistojensa varmuus moninaisissa ei ole niin vaan poispyyhkäistävissä rahvaan röyhkeällä suunpieksännällä. ”

“ Ansio siinä, että omasivat muutaman peltohehtaarin maata. Niin tärkeätä on aineen omistus. Kun niillä oli, minkä päällä keikkua sekä maalla että vedellä! Siinä heidän julkeutensa syy. Siinä Ericin vuossatainen hienous.
Voi sitä, jolta ajattelemattomat esi-isät päästivät käsistä aineen. Alun pitäen riistivät olemisen mahdollisuudet. Ei sen vertaa, että voisi poskensa painaa maan kallista martiota vastaan ja sanoa: tämä neliömetri on minun!
Nyt kammarputkassani yksin istun ja huokailen. Elämä lensi pois! Ei ole huone enää minkään verholehti, ei pöydänkulma kellenkään pyhä! ”